NATO:n huippukokouksessa soivat hälytyskellot Euroopalle
Naton Ankarassa 7.–8.7.2026 järjestetyn huippukokouksen virallisena tavoitteena oli arvioida Haagin vuoden 2025 päätösten etenemistä ja vahvistaa jäsenmaiden sitoutumista nostamaan puolustusmenot viiteen prosenttiin bruttokansantuotteesta vuoteen 2035 mennessä. Samalla liittouma aikoo kasvattaa puolustusteollisuuden kapasiteettia ennennäkemättömällä vauhdilla.
Kokous paljasti kuitenkin jotain syvempää: Nato vahvistuu sotilaallisesti, mutta sen poliittinen yhtenäisyys on aiempaa hauraampi. Ankaran huippukokous oli enemmän hallinnollinen ja spektaakkelimainen voimannäyttö kuin strateginen keskustelu Euroopan turvallisuuden tulevaisuudesta.
Vaikka naisia oli mukana korkeissa tehtävissä, turvallisuuspolitiikan linjauksia määrittelivät pääosin miesjohtajat, eikä naisten tai kansalaisyhteiskunnan näkökulmilla ollut keskeistä roolia kokouksen päätöksenteossa.
Poliittinen dynamiikka: liittouma Trumpin varjossa
Vaikka virallinen agenda käsitteli turvallisuutta, kokouksen poliittinen painopiste siirtyi pitkälti Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpiin. Hänen lausuntonsa liittolaisista, Grönlannista ja Yhdysvaltojen sitoutumisesta Euroopan puolustamiseen nostivat jälleen esiin kysymyksen siitä, kuinka vakaalle pohjalle Naton poliittinen yhtenäisyys todella rakentuu.
Eurooppalaisten johtajien huomio keskittyi siihen, ettei kokous päättyisi uuteen transatlanttiseen konfliktiin.
Euroopassa keskustellaan yhä enemmän strategisesta autonomiasta eli kyvystä huolehtia turvallisuudestaan myös tilanteessa, jossa Yhdysvaltojen tuki olisi aiempaa epävarmempaa. Ankaran huippukokous vahvisti tätä kehitystä ja herättää kysymyksen: onko Eurooppa ajautumassa turvallisuuspoliittiseen umpikujaan?
Sisäinen epävarmuus näkyi johtamisessa
Naton pääsihteeri Mark Rutten rooli kuvasti liittouman sisäistä jännitettä. Julkisuudessa hänen nähtiin ennen kaikkea pyrkivän pitämään Yhdysvallat mukana yhteisessä linjassa. Hän joutui käytännössä toimimaan epävirallisena "Trump-kääntäjänä", jonka tehtävänä oli estää kokouksen ajautuminen kriisiin.
Kun liittouman johtaja joutuu sopeuttamaan toimintaansa yhden jäsenmaan poliittisiin vaatimuksiin yhteisen linjan säilyttämiseksi, kyse ei ole enää tasavertaisesta kumppanuudesta vaan riippuvuudesta, joka heikentää liittouman uskottavuutta.
Rahaa löytyy aseisiin – mutta kuka maksaa laskun?
Tämä on kysymys, jota huippukokouksen virallinen viestintä ei halua käsitellä: kun jäsenmaat kamppailevat velkaantumisen, hidastuvan talouskasvun ja julkisen talouden alijäämien kanssa, mistä viiden prosentin puolustuspanostus lopulta otetaan?
Jokainen puolustukseen ohjattu lisäeuro on pois muualta tai kasvattaa julkista velkaa. Todellisuus jää tavoitteista jo nyt jälkeen, sillä vain viiden jäsenmaan arvioidaan saavuttavan edes 3,5 prosentin puolustusmenotason vuonna 2026.
Jos rahoitusta siirretään koulutuksesta, sosiaali- ja terveyspalveluista sekä muista hyvinvointipalveluista asevarusteluun, vaikutukset kohdistuvat voimakkaimmin naisiin, lapsiin ja muihin haavoittuviin ryhmiin.
Feministinen rauhantutkimus muistuttaa, ettei turvallisuutta voida arvioida pelkästään puolustusbudjettien perusteella. Yhtä tärkeää on tarkastella, kenen arki muuttuu turvattomammaksi, kun yhteiskunnan voimavaroja suunnataan uudelleen.
Kestävä turvallisuus rakentuu toimivasta demokratiasta, laadukkaista julkisista palveluista, taloudellisesta vakaudesta ja ihmisten keskinäisestä luottamuksesta. Jos nämä perustukset murenevat, myös yhteiskunnan kriisinkestävyys heikkenee.
Kokouksen symboliikka puhui puolestaan
Huippukokouksen puhutuin symbolinen hetki oli Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğanin päätös antaa kokouslahjaksi vintage-revolverit panoksineen.
Eleen tarkoituksena oli esitellä Turkin puolustusteollisuutta, mutta monille se näyttäytyi osuvana kuvauksena koko kokouksen hengestä: autoritaarinen isäntä, hermostunut liittouma ja kiihtyvä asevarustelu.
Naisnäkökulmasta symboliikka on ongelmallinen. Ase ei ole neutraali esine. Se viestii vallasta, väkivallasta ja maskuliinisesta dominanssista sekä siitä, millaista turvallisuutta arvostetaan – ja ketkä jätetään sen ulkopuolelle.
Kansalaisnäkökulma – hiljaisuus, joka ei ollut sattumaa
Huippukokouksen yhteydessä järjestettiin asevarustelua vastustavia mielenosoituksia, mutta ne jäivät virallisen turvallisuuspuheen varjoon ja lähes kokonaan uutisoinnin ulkopuolelle.
Naisnäkökulmasta tämä ei ollut sattumaa. Kun turvallisuutta määritellään ylhäältä käsin, naisten ja kansalaisyhteiskunnan ääni jää helposti marginaaliin.
Keskeinen kysymys ei ole vain se, kuinka laajasti turvallisuuspolitiikasta käydään yhteiskunnallista keskustelua, vaan myös se, kenellä on oikeus määritellä, mitä turvallisuus tarkoittaa.
Toteutuvatko kansalaisvaikuttamisen edellytykset yhdenvertaisesti vai onko turvallisuuspolitiikka edelleen alue, josta suuri osa väestöstä – mukaan lukien naiset ja ruohonjuuritason rauhanliikkeet – suljetaan järjestelmällisesti ulos?
Ankaran huippukokous ei ollut edistysaskel vaan varoitusmerkki. Haagissa sovitut sotilaalliset tavoitteet etenevät, mutta poliittinen yhtenäisyys murenee. Samalla turvallisuus ymmärretään yhä kapeammin asevarustelun, pelotteen ja sotilaallisen voiman näkökulmasta.
Turvallisuus ei synny aseista. Se syntyy luottamuksesta – ja juuri se oli Ankarassa kaikkein haurainta.
Kirjoittaja: Mirja-Riitta Sjöholm
Tämä artikkeli sisältää kirjoittajan analyysiä ja tulkintaa kansainvälisestä turvallisuuspolitiikasta. Mielipiteet ovat kirjoittajan omia.