Bahar Mozaffarin puhe Merkki-museossa 19.4.2026
Hyvät kuulijat,
on ilo olla täällä tänään osana Radikaalit! Oikeus ääneen -näyttelyn päätöspäivää.
Kun puhumme naisten asemasta Suomessa, puhumme usein tasa-arvosta saavutuksena – jostakin, joka on rakennettu pitkän historiallisen kamppailun kautta. Ja aivan syystä. Suomessa naisten oikeudet, koulutusmahdollisuudet, osallistuminen työelämään ja poliittiseen päätöksentekoon ovat kansainvälisesti katsottuna vahvoja.
Tänään haluan kuitenkin tarkastella tätä kysymystä toisesta näkökulmasta: miltä Suomen naisten asema näyttäytyy maahanmuuttaneiden näkökulmasta? Ja mitä tämä voi opettaa meille kotoutumisesta?
Maahanmuuttaneiden kotoutuminen, sukupuoli ja tasa-arvo Suomessa
Maahanmuuttaneiden kotoutuminen on moniulotteinen ja yhteiskunnallisesti keskeinen prosessi, jossa yksilölliset kokemukset ja rakenteelliset ehdot kietoutuvat tiiviisti toisiinsa. Kotoutuminen ei ole vain hallinnollinen, kielellinen tai taloudellinen kysymys. Se liittyy syvästi osallisuuteen, identiteettiin ja yhteiskunnalliseen kuulumiseen.
Kestävän kotoutumisen näkökulmasta kyse on prosessista, jossa ihminen juurtuu osaksi yhteiskuntaa taloudellisesti, sosiaalisesti, kulttuurisesti ja poliittisesti.
Kotoutuminen on myös identiteetin muutosprosessi. Uudessa yhteiskunnassa ihminen joutuu arvioimaan uudelleen paikkaansa, osaamistaan ja tulevaisuuttaan. Tämä voi synnyttää epävarmuutta, mutta samalla se voi avata mahdollisuuksia uudenlaiseen toimijuuteen. Usein prosessi etenee perustarpeiden turvaamisesta kohti osallisuutta, luottamusta ja itsensä toteuttamista.
Sukupuoli on yksi keskeisistä kotoutumista muovaavista tekijöistä. Kokemukset rakentuvat kuitenkin myös koulutuksen, iän, kulttuuritaustan, kielen, etnisyyden ja sosioekonomisen aseman risteyksissä. Siksi kotoutumista on tarkasteltava intersektionaalisesti. Erityisesti maahanmuuttajanaisten kohdalla tämä näkökulma auttaa ymmärtämään sekä rakenteellisia esteitä että voimavaroja, joilla voidaan vastata mm.:
Miksi maahanmuuttajanaisten kotoutumisen prosessi miehin verrattuna on paljon pidempi ja hitaampi?
Miksi maahanmuuttajanaisten työllisyysaste on merkittävästi matalampi kuin maahanmuuttajamiesten?
Suomea pidetään kansainvälisesti sukupuolten tasa-arvon edelläkävijänä. Tämä voi tarjota maahanmuuttaneille naisille merkittäviä mahdollisuuksia koulutukseen, työelämään, taloudelliseen itsenäisyyteen ja yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Monille suomalainen tasa-arvomalli näyttäytyy voimaannuttavana resurssina ja vaihtoehtoisena roolimallina, erityisesti silloin, kun lähtömaan sukupuoliroolit ovat olleet rajoittavampia.
Samalla muodollinen tasa-arvo ei automaattisesti tarkoita koettua yhdenvertaisuutta. Maahanmuuttajanaiset kohtaavat usein esteitä, jotka liittyvät esimerkiksi kielitaitoon, osaamisen tunnustamiseen, syrjintään erityisesti rekrytoinnin yhteydessä ja heikompiin verkostoihin. Intersektionaalisesti tarkasteltuna nämä ovat tilanteita, joissa sukupuoli, etnisyys ja sosiaalinen asema voivat yhdessä tuottaa kumuloituvaa eriarvoisuutta.
Tähän liittyy myös laajempi kysymys siitä, kenet nähdään kuuluvaksi yhteiskuntaan ja hyvinvointivaltion piiriin. Maahanmuuttajanaiset voidaan asemoida samanaikaisesti sekä potentiaalisina resursseina että ulkopuolisina. Lisäksi tasa-arvodiskurssi voi saada paternalistisia "pelastaja-asetelmia" piirteitä, jos maahanmuuttaneet nähdään ensisijaisesti auttamisen kohteina eikä aktiivisina toimijoina. Tällainen lähestymistapa voi kaventaa toimijuutta sen sijaan, että se vahvistaisi sitä.
Kotoutumiseen liittyy myös kulttuurisia ja identiteettiin kytkeytyviä jännitteitä. Suomalaisen tasa-arvon normit eivät aina vastaa aiempia kokemuksia tai perheen sisäisiä roolijakoja, mikä voi synnyttää ristiriitoja. Toisaalta juuri tässä prosessissa voi rakentua hybridinen identiteetti, jossa oma kulttuuritausta ja suomalaisen yhteiskunnan arvot yhdistyvät uudella tavalla.
Näin maahanmuuttajanaisten asemaa voidaan kuvata kaksoispositiona, jossa voimaantuminen ja haavoittuvuus ovat läsnä yhtä aikaa. Kokemukset eivät kuitenkaan ole yhtenäisiä, vaan ne rakentuvat yksilöllisesti arjen kohtaamisissa, palvelujärjestelmän toimivuudessa ja sosiaalisissa suhteissa.
Tasa-arvo resurssina kotoutumiskoulutuksessa
Suomen tasa-arvokehitys tarjoaa myös tärkeän pedagogisen resurssin kotoutumisprosessissa. Historiallinen tieto auttaa ymmärtämään, että tasa-arvo ei ole syntynyt itsestään, vaan rakentunut pitkän yhteiskunnallisen kamppailun tuloksena. Tämä voi tukea toimijuutta, vahvistaa kuulumisen tunnetta ja avata mahdollisuuksia reflektoida omaa asemaa suhteessa uuteen yhteiskuntaan.
Keskeistä on, ettei tasa-arvoa esitetä valmiina mallina, johon maahanmuuttaneiden odotetaan sopeutuvan, vaan yhteisesti rakentuvana periaatteena. Tällöin kotoutuminen nähdään kaksisuuntaisena prosessina, jossa myös vastaanottava yhteiskunta muuttuu. Se kehittää palvelujaan ja instituutioitaan vastaamaan moninaistuvan väestön tarpeita, tarkastelee kriittisesti omia normejaan ja muovautuu kulttuurisesti ja sosiaalisesti inklusiivisemmaksi.
Pedagogisesti tätä voidaan tukea hyödyntämällä historiallisia esimerkkejä, dialogisia keskusteluja, toiminnallisia menetelmiä ja kulttuurikohdevierailuja. Erityisesti kulttuuriset oppimisympäristöt, kuten Radikaalit! Oikeus ääneen -näyttely, konkretisoivat abstrakteja käsitteitä – kuten demokratiaa, tasa-arvoa ja osallisuutta – tuomalla esiin yksilöllisiä elämäntarinoita ja historiallisia kokemuksia.
Ne muistuttavat meitä siitä, että nykyiset oikeudet ja mahdollisuudet eivät ole itsestäänselvyyksiä, vaan seurausta pitkäjänteisestä yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta.
Historiallisten esikuvien, kuten Fredrika Runebergin, Minna Canthin, Ellen Thesleffin ja Miina Sillanpään, kautta maahanmuuttaneet naiset voivat samaistua toimijuuden rakentumiseen tilanteissa, joissa lähtökohdat ovat olleet rajalliset. Tämä tukee erityisesti maahanmuuttaneiden kykyä hahmottaa omaa rooliaan uudessa yhteiskunnassa ja vahvistaa kokemusta siitä, että myös heidän panoksensa on merkityksellinen.
Nämä toiminnalliset menetelmät ohjaavat pohtimaan omaa suhdetta yhteiskuntaan: millä keinoilla voin osallistua, mitä oikeuksia minulla on ja mihin haluan vaikuttaa? Tällainen oppiminen siirtää painopistettä passiivisesta tiedon vastaanottamisesta aktiiviseen toimijuuteen.
Samalla dialoginen lähestymistapa mahdollistaa erilaisten kokemusten ja näkökulmien jakamisen. Se rikastuttaa yhteistä ymmärrystä ja tukee vastavuoroista kotoutumista.
WILPFin kotoutumisvalmennukset esimerkkinä
Women's International League for Peace and Freedomin Suomen osastossa, WILPFissa, olemme suunnitelleet ja toteuttaneet vuodesta 2014 alkaen kotoutumisvalmennuksia maahanmuuttajanaisille. Nämä valmennukset havainnollistavat, miten tasa-arvon historiallista kehitystä, rauhan näkökulmaa ja toimijuutta vahvistavaa pedagogiikkaa voidaan hyödyntää käytännössä kotoutumisen tukena.
Valmennukset yhdistävät yhteiskuntaorientaatiota, informaalin oppimisen elementtejä, vertaistukea ja turvallisia keskustelutiloja tavalla, joka tukee paitsi tiedollista oppimista myös osallistujien voimaantumista.
Erityisen merkityksellistä on se, että oppiminen tapahtuu vuorovaikutuksessa, jossa osallistujien omat kokemukset, kysymykset ja näkökulmat ovat keskeinen osa prosessia.
Samalla vertaistuki, kokemusten jakaminen ja turvallinen tila keskustella myös vaikeista aiheista, kuten naiseudesta, sen merkityksestä ja potentiaalista, sekä sosiaalisen ja kulttuurisen ajattelutavan kyseenalaistaminen, joka asettaa naisen ja miehen hierarkkiseen suhteeseen, tukevat kuulumisen tunnetta ja vähentävät ulkopuolisuuden kokemuksia.
Palautteet osoittavat, että valmennukset voivat vahvistaa identiteettiä, toimijuutta ja uskoa omiin mahdollisuuksiin hyvin konkreettisella tavalla. Osallistujien kokemukset, kuten "Ymmärsin, että olen muutakin kuin vaimo ja äiti" tai "Jos X pystyi tähän, pystyn minäkin", kuvaavat, miten valmennukset voivat tukea minäpystyvyyden vahvistumista ja uusien mahdollisuuksien hahmottamista.
Nämä eivät ole pieniä lauseita. Ne ovat muutoksen hetkiä ja juuri niissä kotoutuminen alkaa muuttua kuulumiseksi.
Historiallisten roolimallien, kuten tässä näyttelyssä esillä olevien naisten sekä naisasianaisina tunnettujen Maikki Fribergin ja Iida Salinin, samoin kuin suomalaisen tasa-arvon kehityksen esiin tuominen auttaa osallistujia hahmottamaan omaa potentiaaliaan aktiivisina kansalaisina ja osana laajempaa historiallista jatkumoa.
WILPF on järjestänyt myös erilaisia tapahtumia, kuten Villa Salinissa toteutettuja tilaisuuksia, jotka osoittavat, miten kulttuuriset oppimisympäristöt, historiallinen tieto ja nykyhetken kotoutumistyö voivat täydentää toisiaan.
WILPFin toiminta osoittaa myös, että kotoutumista voidaan tukea rauhanrakentamisen näkökulmasta. Kun toiminta vahvistaa osallisuutta, oikeudenmukaisuuden kokemusta, turvallisuutta ja yksilön uskoa omiin mahdollisuuksiinsa, se rakentaa samalla positiivisen rauhan edellytyksiä arjen tasolla.
Tässä mielessä kotoutumisvalmennukset eivät tue vain yksilön kotoutumista, vaan myös yhteiskuntarauhaa ja sosiaalista kestävyyttä.
Kotoutuminen onnistuu kestävästi vain silloin, kun ihminen voi kokea olevansa paitsi turvassa myös tarpeellinen, arvokas ja kuuluva.
Juuri siksi tasa-arvo on enemmän kuin periaate: se on yhteiskunnallisen kuulumisen ehto.
Ja juuri siksi tasa-arvo ei ole valmis malli, johon kotoudutaan, vaan yhteinen projekti, jota rakennamme yhdessä.
Ja lopuksi haluan nostaa esiin yhden kysymyksen, jonka tämä näyttely herättää.
Näyttely tuo ansiokkaasti esiin, miten naiset ovat vähitellen saaneet pääsyn tiloihin ja instituutioihin, joista heidät aiemmin suljettiin ulos — myös armeijaan. Tätä esitetään osana tasa-arvon kehitystä.
Mutta jos puhumme tasa-arvosta yhteiskuntaa muuttavana voimana, meidän on uskallettava kysyä myös, mitä tasa-arvo ei vielä kyseenalaista.
Tavoittelemmeko tasa-arvoa asejärjestelmän sisällä —vai tasa-arvoa, joka uskaltaa haastaa itse järjestelmän?
Onko tasa-arvo sitä, että naiset pääsevät osallisiksi samoista vallan ja väkivallan rakenteista kuin miehet?
Vai sitä, että uskallamme kysyä, millaisia rakenteita ylipäätään pidämme oikeudenmukaisina?
Minun mielestäni tämä ei ole sivukysymys.
Se on olennainen feministinen kysymys.
Jos tasa-arvo ymmärretään vain pääsynä olemassa oleviin instituutioihin, se voi jäädä sopeutumiseksi.
Mutta jos tasa-arvo uskaltaa haastaa itse rakenteet kuten militarismin, hierarkiat ja väkivallan logiikan, se voi olla aidosti yhteiskuntaa muuttava voima.
Ehkä radikaalein kysymys ei siis ole, kuka pääsee mukaan järjestelmään —
vaan millaista järjestelmää haluamme yhdessä rakentaa.
Sillä todellinen tasa-arvo — kuten kestävä kotoutuminenkin — ei ole vain paikka pöydässä, vaan oikeus muuttaa se pöytä, jonka ääressä päätökset tehdään.